Hellettä oli torstaina, kun lähdimme kohti itää, Karjalaa. Tytär, vävy ja Läylikki kiipesivät bussiin Stadista. Rajan ylitys Vaalimaalla sujui yllävän ripeästi. Muutamien passin vilkaisujen jälkeen (tosiaan vilkaisu, ei siinä mitään ehdi havannoida) päästiin paanalle Karjalan metsien keskelle suuntana Pyhäjärvi. Tiet oli kohtalaisia alkumatkan, Viipurin kohdalla jopa hyvää, mutta sitten sitä mentiikin vaan yhtenä tärinänä ja kolinana. Yövyimme Lomarannassa, entuudestaan tutussa paikassa. Meitä odoti runsas ateria ja halukkaita sauna ja uinti. Läylikki meistä oli ainoa, joka ui, muittenkin edestä. Huoneemme oli sekin sama kuin edellisellä kerralla, pienen pieni, juuri kaksi sänkyä mahtui, väliä ehkä 50 cm, mutta sovimmehan me siihen, Oikolukija ja minä. Tosin majoittumisessa tapahtui pieni hässäkkä, kun muuan matkalainen meni etukäteen ja vei valitsemaansa huoneeseen tavaransa. Uusiksi meni suunnitelmat yösijoista muiden osalta. Mies, iältään yli 80 joutui kiipeämään kolmanteen kerrokseen, hävetti ja harmitti, kun kuulin siitä myöhemmin. Matkalainen jatkoi samaan malliin vähän joka asiassa, kulki supattamassa samanhenkisten korvaan ( kun ihminen madaltaa äänensä ja vilkuilee ympärilleen, johan siihen kiinnittää huomionsa useampikin) ja oli useimmin vastaan matkanjohtajan suunnitelmia.

Lomaranta

Ilta Pyhäjärvellä

Kävimme katsomassa Oikolukijan äidin syntymäkodin paikkaa, jäljellä oli vain ruusu- ja sireenipensaita, kannot isoista vanhoista koivuista.

Kauniita ovat Karjalan metsiköt, järvet ja niityt - mutta voi sitä roskan ja romun määrää tienvarsilla ja metsäkuopissa. Metsittyneet pellot, jokapaikan tuholainen jättiputki kaikkialle levinneenä. Vanhat lähes kasaan menneet talot, osa vielä suomalaisten rakentamia tai suomalaisten purettuja ja siirrettyjä taloja. Korkeiden aitojen takana uusia, kalliin näköisiä datsoja, tyhjillään tai jos pihassa näkyi kallis auto, oli myös vartiokoiraa ja ties mitä kameroita. Vanhat naiset peltotilkuillaan työn touhussa, miehet lie missä, jos vielä hengissä, nuoriso rallaa autoilla ja mopoilla. Kaikkialla nuotion jälkiä ja tyhjiä pulloja, roskaa, roskaa loputtomiin.

Kyllä siinä riittää puuhaa niille, jotka haluavat Karjalan takaisin. Ensinnä on siivottava lukuisat kaatopaikat, tienvarret ja yleensäkin rakennettava tiestö ja niin edelleen loputtomiin. Ei ole hetken eikä pienen rahan projekti, se homma.

Kävimme myös Konevitsan luostarissa. Puksuteltiin pitkin Laatokkaa vesisateessa ja takaisin tullessa myös melkoisessa aallokossa. Laiva oli täynnä porukkaa ja haisi karmealle katkulle, polttoaineelle.

Luostarissa rakennettiin, korjattiin ja maalaattiin vapaaehtoisten voimin ja lahjoitusten avulla. Paljon oli onnistuttu aikaan saamaan, mutta paljon oli vielä tehtävää. Pahaa jälkeä oli neuvostoarmeija saanut täällä aikaan, mikään ei ollut ollut pyhää, asevarasto kirkkoon ja tankit hautausmaalle. Munkit (noviisit?) pitivät meille korjaamattomassa kesäkirkossa laulutuokion. Upeasti lauloivat. Jos kuka halusi, sai antaa vapaaehtoisen rahalahjan.

Pois tulimme Viipurin kautta. Siellä saivat sitten toteuttaa itseään nekin, jotka jo toisena päivänä halusivat kauppoihin.