Sumua, harmaata. Eilen olin muutaman hetken Murun seurana, hänellä nousi 'piikin' jälkeen kuumetta. Ei tuo pahemmin enään näyttänyt haittaavan menoa. Tonttu Torvelo soi sata ja yksi kertaa ja tonttujen rivistö kasvoi ikkunalle laitettavaksi, liimaa ja leikkaa askarrellen. Neiti oli laittautunut punaiseen myssyyn ja paitaan, tyllimekkokin oli punainen. Taidan olla taantunut alle kolmi-v. tasolle, kun en osannut koota Ann Geddes palapeliä. Oli meinaan vaikea tapaus.
Käväisin samalla kaupungilla ostamassa Lontoon tyttärelle synttäri lahjusta. Ja ostin samalla muutaman joulukortin. Onkohan minusta tullut jotenkin kranttu, kun osa oli niin surkean näköisiä? Yhdet jouluvalotkin ostaa täräytin, nyt pitäisi ne virittää esiin. Miehen mielestä täysin turha ostos.
Näin painajaisen, heräsin huutooni. Ja niin heräsi mieskin. En muista oikein muuta, kuin hirvittävän ahdistuksen tunteen.
Olen yrittänyt tapella vanhaa kumppaniani vastaan, ihan omin voimin. Siis depressiota, masennusta. Tuntuu vaan niin turhalta kaikki. Valuu tyhjiin joka yritys.
Dekkarit ne vasta jotain on! Intohimoni!
Masennusta vastaan tappeleminen on rankkaa. Selviätkö omin voimin?
Kuulosti niin tutulta.
Kaiken turhuus.
Vaan, periksi ei anneta, eihän.
Kiitos, kun kommentoit.
Tyhjyys ja turhuus, kuulostaa niin ikävän tutulta. Sitä samaa vastaan taistellaan täälläkin. Ei pitäisi kai ajatella ollenkaan, vaan vain olla. Ei ole kovin helppoa sekään.
Jaksamista sinulle!
Luen mielenkiinnolla juttujasi Lontoosta. Ja kuvia selailen.