Olen kokenut tuon toukokuun toisen sunnuntain aina vaikeana päivänä, suhteeni äitiin kun oli mutkikas. Meinasin kirjoittaa vaikea, kumpi nyt sitten on parempi ilmaisu. Hyvin harvoin äiti oli läsnä äitienpäivänä tai muulloinkaan sen puoleen, kun olin lapsi. Aikuisena tuotti ongelmia yksin kortti, jostain lahjasta puhumattakaan. Sekin vielä, että äidillä oli hyvin vaativa maku, joten oli vaikea keksiä mitään mieleistä. Ja rahaakin oli niukasti käytettävissä. Siinä sitä sitten kiemurtelin, milloin omantunnon tuskissa, milloin pientä kiukkua tuntien. Nyt vien sen kuuluisan ruusun haudalle ja toisen kasvattiäitini haudalle, hänelle  joka oli myös tätini. Tädillä lie ollut välillä melkoista haipakkaa meidän kahden äkkipikaisen välissä. Äiti ja täti tulivat kyllä  hyvin toimeen keskenään.
Omaa äitiyttäni en oikein ole osannut arvioida. Minulle lapset ovat olleet ja ovat tärkeitä. Mutta olen myös halunnut, että oppivat itse itsestään ja asioistaan huolehtimaan. Tiedättehän, että oikean ajan tullessa, linnut ja eläimet lähettävät poikasensa yksin maailmaan, hylkäävät, jos ei muuten jälkikasvu asiaa tajua.
Ja sitten tuo mummous! Se on maailman ihanin asia, saada rakkautta, niin luottavaista ja lempeää. Mikään ei ole suurenmoisempaa, kuin pieni käsi pujottautuu käteeni tai jo teini kietoo käsivarret kaulaani, silloin olen mennyttä. Myös äitini nautti suuresti lapsenlapsistaan, osaa hoitaenkin pitkään.

Kissa mokoma osoitti taas, kuka se oikeastaan tässä huushollissa on pomo. Maukui, kiehnäsi ja kulki vuoroin miehen tai minun perässä. Ruoka ei kai ollut sopivaa. Mies istahti tietsikalleen ja kissa hyppäsi viereen tuolille,  istui siinä aikansa ja tutkaili ympärilleen, sitten yks`kaks löi tassullaan pöydän kulmalla olevan muistikirjani lattialle. Tarkoitus meni perille ja kissa sai huomion osakseen.

Tänään oli päivällä kivan lämmintä, tuulikin vain kevyesti. Kesä on tullut!