Kun muistelee menneitä, tulee heinäkuusta mieleen ensinnä tuoksut, niitetyn heinän, kukkien tuoksu. Sateen ropina katolle ja unettava, rauhaisa olo. Kirjat. Linnunlaulu, mihinkä sen olin unohtaa! Se solina, kirskutus , viheltely, joka taukoamatta kuului pihapiirissä ja metsässä. Mesiangervojen valkoiset vaahtopäät kotipuron varrella.Nyt kesä liukuu nopeasti, yhä kiihtyvämmällä vauhdilla, pois. En ehdi perässä millään. Tämä kipu jota tunnen, kokemani petoksen takia, sen aiheuttama katkeruus, vie energiaa, kuluttaa. Joka kerta, kun taas sain heidät kiinni yhteydenpidosta, tuntui kuin olisi tikari pistetty rintaan. Hetken ei tunnu kipua ja tuska tulee, pelko. En oikein edes tiedä, mitä pelkään. Uutta entistä pahempaa kipua , iskua.
Luin tuolta erästä blogia ja en tajua, kuinka joku voi olla niin täydellisen tyyni ja ymmärtäväinen pettäjää kohtaan. Olenko ainoa, jonka sielussa raivo repii? Koko ruumiini tuntuu olevan sairas. Vihasta?
Dekkarit ne vasta jotain on! Intohimoni!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.