Miten sitä voikin ihminen olla niin rikki. Säröillä.  Sadoilla säröillä. Eilen illalla se taas iski ja lujalla voimalla, itkin salaa nukkuvan miehen vieressä. Yritän pitää itseäni kasassa, mutta enään en jaksa katsoa vierestä ihan hiljaa. Ja siitähän mies ei tykkää. Ihan kuin se olisikin hän jota on loukattu, petetty.
Lapsena muistan olleeni hiljaa ja kuuntelin vain vaiti seisten milloin moitteita (ansaittujakin tietysti) tai arvostelua ja vinoilua. Olin kai siihen oppinut, että minun ei kuulunut sanoa mitään. Olinhan mitätön, tarpeeton. En ole osannut itseäni puolustaa, mutta muita  kyllä. Olen kai sitten outo tapaus.
Sataa.