Taas uusi viikko menossa ja mukavasti alkoikin. Ystävä poikkesi pikaisesti minua katsomaan. Hän se jaksaa huolehtia minusta, vaikka omassakin elämässä on tekemistä.
Lyhyt aika vaan ei tahdo millään riittää kaikkeen puhumiseen, mitä meillä on, kummallakin. Tehtiin suunnitelmia seuraavaa tapaamista varten.
 Mies poistui kohteliaasti omille teilleen ja hyvä niin, sillä tietyistä asioista, kun en hänen aikanaan halua puhua.
Voisi kai sitä sanoa, että miksi en jo unohda, onhan aikaa jo kulunut ja olen luvannut yhdessä eloa jatkaa. Vaan kun se ei ole niin yksinkertaista ja helppoa. Jokin pieni mitätön asia, ja kaikki pulpahtaa esiin. Väliin tekee mieli hakata päätä seinään. Toisinaan sukeltaa mustiin vesiin, syvälle, syvälle. Ja tuntuu siltä, kuin rinnassa olisi suuri musta aukko.
Ja sitten jo välistä tulee sellaisia hetkiä, kirkkaita ja ajatus, tämä on sitä elämää.