Paistetta päivän saatiin tänään ja jonkinlaista lämmintä henkäilyä ilmassa.

Poikkesin tuossa kirjakaupassa. Katselin kirjoja ja lehtiä. Pysähdyin korttien luo ja koska en pysty juurikaan ohittamaan korttitelineitä tai hyllyjä tutkimatta juutuin siihen pitkäksi aikaa. Valikoin juuri Inge Löökin kortteja (ikäleideistä, tykkään lähetellä niitä ystävilleni, noin niinkuin tulevaisuuden mahdollisuutena), kun siis luokseni pyyhälsi myyjä ja kysyi 'voinko auttaa'. Minä vähän hölmönä vastaan, ettei todellakaan, kiitos vaan.'Ilmoittakaa, jos tarvitte apua'. No kiitos kyllähän minä. Onhan se hienoa, kun palvellaan, juu. Minä vaan olen niitä, jotka aika pitkälle haluaa itse tutkia ja valita ostoksiani. Nyt tuli tunne, että olin liian kauan viipynyt korttitelineellä.
Tiimarissahan se on nykyisin jatkuvaa tarjomista. Hyllyä täyttävä myyjä tarjoaa kauniita lautasliinoja tai kassa saippuakuplia. Onko siis kyse osta äkkiä ja paljon - ja häivy. Vai mistä mielenmuutoksesta palvelun alalla kauppapuodeissa.

Pariisin päivät
Notre Damen kirkko oli siis melkein nurkan takana. Katsastimme kirkon. Miksiköhän en muista siitä juuri muuta, kuin pimeyden? Ja sen että ostin sieltä rukousnauhan. Sen sijaan kirkon ympäristö näkyy mielessäni värikkäänä ihmisten paljoutena. Taiteilijoita joka lähtöön, piirsivät kuvia turisteista. Ensimmäisestäkin sellainen piirrettiin ja näköinen siitä tuli. Ja erilaisia esityksiä, joihin otettiin yleisöä mukaan. Ensimmäinen tietysti ehti statistiksi siihenkin  hommaan. Kävelimme Ile St Louisissa ihaillen taloja, ovia, kukkia, kaikkea.
Aamut aloitimme aamiaisella, joka käsitti maitokahvia, tuoremehua, croissantteja, juustoa sai veistää isosta kiekosta ja kananmunat keittää itse.
Yhden päivän vietimme Luxembourgin puistossa patsaita patsastellen. Löytyipä sieltä Vapaudenpatsaan jäljennöskin. Ja Ensimmäiselle iso, ihana leikkipuisto, jossa passasi riehua energiaa pois. Leikkipuistossa oli muuten kaksi osaa,  pienille erikseen, isojen puolella oli keinua, karusellia, köysiratoja. Ilman valvojaa sinne ei päässyt, joten minä istuin puistossa ja nautin olostani, kun Tytär ja Ensimmäinen oli köysiradalla.
Sillä reissulla kävelimme Ensimmäisen kanssa kahdestaan katua, tytär poikkesi johonkin kirjakauppaan. Meidät pysäytti nuori pariskunta, joka kysyi neuvoa Notre dameen, minä siinä viittoilin ja yritin sanoa, että tuollapäinhän se. Kun pariskunta lähti, sanoi Ensimmäinen (7v.) 'isoäiti, ei se ole sielläpäinkään' Juu ja ei sitten kanssa ollut. Toivottavasti eivät vallan kadonneet, turistiparat.