Sataa ja taivaalla ajelehtii yhtenäinen pilvimassa. Tuulee. Ja on suorastaan pimeää. Herätys oli tavanmukainen poran jurrutus ennen kahdeksaa. Joka ei nyt ollut herännyt jo ennen sitä, sai herätyksen, kaikki työtätekevät ja muuten raskautetut. Koputusta ja naputusta. Kauniilla ilmalla ei tarvi omaa radiota (edes yrittää) pitää päällä, remonttireiskoilla on radio senverran suurella. Iskelmän taajuudella. Ja joku heistä laulaa innokkaasti mukana.
Ensimmäinen kun nykyisin tarkkailee kaikkea tulevaisuuden ja mahdollisuuksien näkökulmasta, tarkasteli myös näitä ikkunan takana heilujia ja arvosteli 'ihan hyvä, joo toi menettelee, ääh liian vanha, mutta jos on rikas..'

Eilinen päivä katosi jonnekin. Vilaus vain. Mies lähti aamusta taas harrastuksiinsa. Minä aloin siivoilla tätä Pöystin ympäristöä.
 Avasin pari laatikostoa, joista toisessa oli vanhoja enoni valokuvia. Selailin niitä ja äkkiä tajusin järkyttyneenä, että nyt ei ole enään ketään joka tunnistaisi kuvissa olevia ihmisiä ja paikkoja, nyt kun viimeinenkin täti kuoli. Minun on kiireesti laitettava kuvat albumeihin ja kirjoitettava ylös mitä minä kuvista tiedän.
Toisessa laatikossa oli kaikkea mahdollista. Lasten neuvolakortteja, piirroksia, lukematon määrä kortteja. Minun lettini, jotka leikattiin kymmenvuotiaana poikki pois, elämäni ensimmäisellä kampaamo käynnillä, letit jotka mummu pisti talteen.
Käteeni osui myös kortti, jonka minulle oli lähettänyt mummuni äiti. Joulukortti, ehkä ensimmäisenä joulunani. Sillekin sain nyt vahvistuksen, missä sen ensimmäisen joulun vietin, niin joulukortista se löytyi.

Sade rummuttaa ikkunoita. Minä lähden noutamaan tätiä keskussairaalasta ja saattelen kotipitäjän kappeliin.