Kimmeli vaihtoi kuosia blogiinsa ja minä kanssa. Tuli vaan oudon iso tuolle sivulle, en tiedä mitä tehdä mokomalle.
 Mutta siinä se nyt on. Mitä muuta sitä voisi sateisena ja myrskyisenä päivänä tehdä? Jos huomenna paistaisi ja voisi lähteä, vaikka kävelyttämään itseään.
Miehen kamraati pistäytyi päivällä, suljin oven kirjastoon. Kuulin kun mies selitteli, että emäntä tekee töitä. Emäntä? Siis minäkö? Ihmettelempä vaan. Mieshän ei juuri kutsu minua nimeltä, jos on pakko muille jotain sanoa  niin sitten voi sanoa vaimo tai jopa nimeltä. Mitään hellittely nimiä ei ole ikinä minulla ollut. Miksiköhän tuo nyt rupesi minua jurppiin? Turha kai sitä näiden vuosikymmenien jälkeen on mitään odotella.

Lapsilla oli tapana sanoa kesäisiä sadepäiviä paperinukkepäiviksi. Kun satoi, oltiin sisällä ja leikittiin paperinukeilla, luettiin, piirrettiin. Lapset ja minä. Paperinukkeja oli paljon, sillä niitä oli minun vanhoja paperinukkeja. Ne olivat hienoja filmitähtinukkeja, joita sain äidiltä ja tädeiltä. Ainakin June Allyson, Elisabeth Taylor, Vera Miles. Viime mainitusta en muista muuta kuin nimen. Muitakin nukkeja oli, kuten ranskalainen kiharatukkainen pikkutyttö monine vaatteineen. Jossain osa niistä on vielä tallella. Hakisinko esille ja ryhtyisin leikkimään. Taitaisi pikkutyttöni (=lapsenlapset) niitä hämmästellä.
He kun ovat tuota barbi ja itkevä nukke sukupolvea.