Aamupalaa odottelemassa viime viikolla istuivat Iso ja Muru, Typykkä ja Lilla sister, isoisä keitteli moniviljapuuroa. Muru nojaili vielä hiukan väsyneenä isoäitiin ja sanoi: Isoäiti, sinä olet niin ihanan lämmin ja pehmeä. Ah, siinä kuulitte, ei mitään liikakiloja vaan ihanaa pehmeyttä.

Typykkä ja Muru muuttivat ruokailupaikan pöydän ja tuolit peitteiden, lakanoiden ja tyynyjen avulla kodikseen. Kuuntelin sivusta heidän touhujaan.  Typykkä oli isosisko, jolla oli poikaystävä. Leikkiin oli otettu Lillanin leikkikännykkä, joka soi. Muru vastasi ja sanoi puhelimeen 'odota vähän' ja vei puhelimen Typykälle. Tämä kysyy tärkeänä 'kuka se on'. 'Poikaystävä', Muru vastaa. 'Mitä sinä tänne taas soittelet, minähän olen sinulle sanonut, ettei tarvi aina soitella', kuuluu Typykän tiukka kommentti.Olisikohan jostain kuullut tälläisen lauseen. Isoilta serkkulikoilta?

Parin vuoden ikäero aiheuttaa vielä sen, ettei Muru aina pysy perässä, eikä osaa puhua Typykän mieleisesti. 'Sano nyt niin vai etkö sä halua leikkiä' ja toinen 'kyllä mä haluan' ja paapottaa sitten esiesitetyt lauseet.

Typykkä on mestari keksimään leikkejä ja johtamaan niitä. Pomottamaan, sanoi äitinsä. Muru myöntelee aikansa, mutta sitten tulee toppi ja hän ilmoittaa olevansa erimieltä. Seurauksena pillitystä, 'kun minä halusin sitä ja Muru ei'  tai Muru ' minä en halua'. Hetken kuluttua kaikki on taas auringonpaistetta.

Lettipäät katsovat pikkukakkosta tv:stä ja keskustelevat.

T:- titta på! Minä osaan puhua ruotsia.

M:- (hätäisesti, vähän nolona) Mää osaan sanoa vaan helou. Enklanniksi, Alanille.