Aurinko paistaa ja minulla on tämmöinen 'ventti-olo' päivä. Juuù, taas. Mies häipyi Annmarisin huutokauppaan Nikolain talolle ja minä nyhrään kotona. Ehkä se on sopiva työjärjestys tälle illalle.

Olen lukenut Jenny Lexhedin kirjoittamaa kirjaa 'Kun rakkaus ei riitä'. Kirja kertoo Jennyn autistisesta pojasta ja hänen omasta romahduksestaan. Hyvin kiinnostavaa kerrontaa. Aihe on siksi läheinen, että Lilla systeri on diagnosoitu autistiseksi. Kirjan kerronta on niin tuttua monilta osin. Lillan ei puhu muutamaa sanaa enempää, sellaisia kuin äiti, anna, en. Tahtonsa hän kyllä osaa ilmoittaa, ottaa kädestä kiinni ja vie sinne mitä haluaa saada tai tehdä. Hän myös ymmärtää asiat selvästi, mutta sitten tulee se joko ei ymmärretä tahi hän ei saa haluamaansa, tulee mahdoton raivari. Pieni tyttö muuttuu voimanpesäksi, tälläkin hetkellä minulla on mustelmat käsivarressa, viisi sormenjälkeä, erehdyin huomioimaan isosiskoa ja ryhdyin piirtämään Typykän kanssa. Se ei sopinut Lillanille ja sain siitä huomautuksen. Välistä tyttö taas selvästi katoaa jonnekin omiin maailmoihinsa. Aika kovilla tyttöjen äiti ja Nuorimmainen ovat olleet. Varsinkin nukuttaminen, yöllä herääminen ja huuto käyvät voimille. Työkin kun pitää hoitaa. Lillania on tutkittu ja hän saa terapiaa, erilaisia, ehkä jostain löytyy se avain, millä päästä hänen maailmaansa. Oikeammin, millä tuoda tyttö sieltä ulos. Nyt hän pääsi erityispäiväkotiin, se vähän helpottaa vanhempia, siellä hänellä on oma hoitaja. Näin jää voimia ja aikaa myös Typykälle.

Ajatellen Lillania, joskus suututtaa vanhemmat, jotka kiukuttelevat terveiden lastensa hoitamisesta ja haluavat sitä kuuluisaa omaa aikaa. Tai sitten nyt, kun ystäväni pieni taistelee syöpää vastaan. Kuinka kiitollinen saa olla terveistä lapsista.