Taas on yksi viikko raahauduttu läpi. Tapahtuiko jotain merkityksellistä? Ei minulle. Maailma se sentään näyttää olevan entisenlaisessa mekastus tilassaan, sodat, luonnonmullistukset.

Millaista oikein olisi Paratiisissa? Ei sotia, vain rakkautta ja rehellisyyttä. Olisimme kaiketi kasvissyöjiä kaikin ja hoitelisimme kukkia ja kirsikkapuita (omenapuu on niin tavallinen). Vihdoinkin saisin toteuttaa haaveeni halailla leijonaa tai ratsastella norsulla aina kun mieleen juolahtaa. Kaikki olisivat terveitä. Kukaan ei pettäisi ja jättäisi, kaikilla olisi ystäviä,  muusta puhumattakaan.

Mutta mitä muuta? kaikki hyvin? Eikö kävisi niin, että ihminen alkaisi aika pian kehittää jotain - miten sen nyt sanoisi poikkeavaa?

Kaksi lapsenlapsistani on adoptiolapsia. Heidän elämänsä alku on ollut kaukana paratiisista. Hylätty, jätetty.

Toisen lapsen perhe tiedetään, siellä isä on kävellyt kymmeniä kilometrejä tuodakseen lapsen lastenkotiin. Adoptio papereissa on isän puumerkki ja isoäidin. Pitää olla kaksi luovuttajaa ja äiti on ollut liian sairas. Emmehän tiedä onko äidiltä edes kysytty mitään. Ja ihmeenä voi pitää sitä, että isä on lapsen tuonut lastenkotiin. Tyttölapsesta, kun on kysymys. Toisen tytön perheestä ei tiedetä mitään. Hänet on vain jätetty lastenkodin ulkoportille suureen kehtoon. Vastasyntyneenä ja sairaana. Intia on outo maa meidän näkökulmasta katsoen, siellä ei tyttölapsilla ole kummoistakaa arvoa.

Minun osuudekseni tyttöjen elämässä jää olla ihminen joka rakastaa, sillä rakaaudenkaipuisia nämä lapset ovat. Rakastaminen ei mitään vähäistä puuhaa ole, vaan hyvin vaativaa, mutta kun pieni käsi ottaa kiinni minun kädestäni, olen myyty.