Tänään paistoi aurinko, tuuli. Syysilma. Minun vaan tekisi mieli paiskata muutama tavara seinille, huutaa, naputtaa - vaan olenpa hiljaa, vaiti. Kun tunnelma on tämä, ei oikein mikään tahdo skulata, äh, siis kulkea, joka asia tekee kiusaa.

Miehen kanssa olimme lujasti erimieltä siitä pitääkö minun lähteä jonnekin (tässä tapauksessa hautausmaalle), kun hän tulee ja sanoo, että nyt mennään. Kaikki on hyvin, jos myönnän, että juu ja seison jo ovella odottamassa, mutta jesses sentään, kun en halua lähteä (en ainakaan hautausmaalle, juuri nyt). Mikä jäkätys. Se, jos minä ehdotan jonnekin menoa, on taas luku sinänsä, eikä yleensä onnistu millään keinolla. Ja miehen menoja ei voi muuttaa, peruuttaa, sillä ne ovat tärkeitä ja maailmoja syleileviä juttuja.

Olen erakko. Kohta kai pylväspyhimys. Jotenkin vain en jaksa. Ketään tai mitään. Ehkä minä vaan kestän, olen kotona, mikäs tässä. On pino kirjoja, televisio, radio, Pöysti tässä. Kissalle voi paasata asioita ja arvostella vaikka muitten puuhia. Vastaus kyllä tulee ja sen voi tulkita juuri niinkuin haluaa.Katto pään päällä ja ruokaa. Mitä sitä ihminen tarvii muuta? Tai ainakaan minä. Mitä ne ovat tunteet tai muu turha höpinä, niitä ilman tulee vallan hyvin toimeen.

Keskiyö. Aaveet liikkenteessä.

Helpotti.