Aurinkoinen pakkaspäivä, -15 näkyy mittarissa. Kuuntelin Hoosiannaa radiosta ja jumalanpalveluksen, tai messun nimelläkö se nyt kulkee, Askolan kirkosta, hieno kirkkokuoro laulamassa. Adventtikynttilänkin sytytin. Talo on vaiti, hyvin hiljainen, ainoa metelöijä on meidän kissaherra, joka halusi kinkunsiivun aamiaispöydästä.
Luin uusinta Syöpä-lehteä. Nyt oli käsiteltävänä saattohoito, ja kerrottiin nuoresta naisesta, 19-v, hän oli kotonaan saattohoidossa ja iloitsi siitä, että lääkäri oli antanut uuden ajan marraskuulle (haastattelu tehty ehkä syyskuun lopulla tai lokakuun alussa?), sillä sehän tiesi sitä, hän olisi elossa vielä marraskuulla. Kohta on joulukuu, en saa koskaan tietää, milloin hän kuoli tai kuolee, mutta hän on koskettanut minua. Myös Hilkka Olkinuoran kolumni saattokodista ja asukkaistaan oli hyvä, jotenkin - niin, kirkas. Asiallinen ja hauskakin.Ajattelen tuota nuorta naista ja sitten niitä nuoria joiden elämä katoaa jonnekin humuun, viinaan, huumeisiin. Hukkaan heitettyä kaikki. Mitä voisi asialle tehdä? En tiedä. Ehkä vain yrittää näyttää suuntaa, oikeaa suuntaa nuorille. Se kyllä vaatii, että itse tietää suuntansa ja tiensä, on aikuinen. Aikuinen silloin, kun pitää olla aikuinen.On vanhempia, jotka ovat ylpeitä siitä, että ovat lastensa kavereita. Minusta äitien ja isien tulee olla ennen kaikkea äiti ja isä, aikuinen, vastuunsa tunteva ihminen. Kaveruus on ihan kivaa, mutta pitää pystyä sanomaan myös ei, pelkkä kyllä kun ei riitä ja kaverina se on vaikeaa.Luin myös aamulehdestä kirjoituksen kiusaajan vanhemman tuntemuksista. Ainahan siellä kotona ei ole mitään sellaista ongelmaa, joka antaisi syyn kiusaamiseen. Aika aseettomalta ainakin tarinansa kertova äiti tuntui. Lapselle puhuttiin, ohjattiin, neuvottiin, mutta aina se vaan jatkui. Lapsi myönsi kiusaamisen, mutta sanoi kiusatun ottavan kaiken kiusaksi. Vinkui joka asiasta. Kyse oli kymmenvuotiaista. Tätähän nyt on kuulunut muualtakin, että kiusattu on vähintääkin yhtä syyllinen kuin kiusaajakin.Jutussa oli lueteltu joukko asioita, kiusaamisen tuntomerkkejä, kuten kiusatulle ei puhuta (mutta puhutaan hänestä selän takana), suljetaan porukasta, ilmeillään, hymähdellään, vähätellään...Sitten tulee tietysti fyysinen kiusaaminen.Mutta kas kummaa, kun nuo samat jutut näyttää toistuvan työpaikalla, kaikki tuo, ilmeilystä alkaen, toistuu työpaikkakiusauksen yhteydessä.Ja jopa joissain avioliitoissa on tuo sama, tyyliksikö sitä kutsuisi vai miksi. Puolisoa vähätellään ja suljetaan hänen läheltään pois, niin suku kuin ystävät, kylänmiehistä puhumattakaan. Sitten tulee läpsimistä, tönimistä ja mihin sitten johtaakaan lopulta. Ja sukupuolen kanssa kiusaamisella ei ole yhtikäs mitään tekemistä, oli se sitten koulussa, työssä tai kodissa.
Kuvat ovat viimejoulun ajalta, nuorimmaisen kodin keittiön ikkunasta ja minun keittiön ikkunasta.
Dekkarit ne vasta jotain on! Intohimoni!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.