Siinä se taas oli. Tunsin kuinka aloin pudota. Alas vinhaa vauhtia, yhä kiihtyvää, vaikka kuinka yritin harata vastaan jaloin, käsin, kynsin.

Putoaminen hidastui, kieppuminen loppui. Päältä olen ehjä, sisältä revitty, hakattu.

Niin se vain käy, jos hetkenkin luulen olevani pinnalla, kuvittelen pikku hiljaa pääseväni tyyneen olotilaan, niin ei- EI. 

Taas tulee isku jostain suoraan päin, en ehdi puolustautua.

 

Miten vastata lauseeseen, jonka luultu ystävä heittää? ' Miten niin masentunut? Eihän sinulla ole mitään syytä'. 

Tarpeetomia vuosia mustan aukon kanssa. Minulla.

 Taivaalla jonkinlaista valonkajastusta pilvien lomassa -aurinko, kenties. Tuulee, maa lumipeitteessä. Itsenäisyyspäivä.

Kaupungilla olisi sotilasparaati. Ja sitten illalla ilotulitus. Lasten pienenä ollessa ilotulitusta piti mennä katsomaan oli ilma mikä tahansa. Useimmiten satoi lunta tai räntää, mutta mennä piti. Nyt taidan tyytyä polttamaan kynttilöitä ikkunalla. Linnan juhlissa voisi piipahtaa, vilkaista daamien kampauksia ja pukuja (siis, arvostella tyynen rauhallisesti kaikkia, vaikka ääneen, kukaan kun sitä ei kuule jollen äidy karjumaan:).

Miten ihmeessä minulle on kertynyt niin paljon kaikenlaista käsittämätöntä kamaa. Olen hukkua Avotakkojen vuosikertoihin ja postikorttipinoihin, kortteja löytyy mitä kummallisemmista piiloista. Tosin olen aina sanonut, että jätän tavarakasat perikunnan huoleksi, mutta jotain pitää raivata välillä. Yritin diiliä pojan kanssa, josko he ostaisivat omakotitalon. Poika vastasi vaan, että pitää olla sitten laaja vinttikerros ja voihan noita lehtiä käyttää välipohjassa lämmikkeenä. Ei sitten mitään arvostusta, vaikka toinen on kerännyt Avotakkoja yhden kolmekymmentä vuotta . Olisi kyllä se mahdollisuus, vain puoli sanaa ja minjä kiikuttaisi kaiken kirpparille, hänen mukaansa tavaroista luopuminen on niin vapauttavaa. Ihan itekseni ihmettelen vaan, miksi sinnekin perheeseen ilmaantuu aina uusia löytöjä kirppareilta.

Kuvia minun Suomesta.

 

Tuulee, sataa, on hämärää - pimeää. Siellä täällä tuikkivia valoja näkyy ikkunasta. Mies katsoo elämää Tonavan varsilta. Minä paheeni, tietokoneen, kimpussa.

Oikeastaan halusin vain sanoa teille, jotka ehkä luette tätä, eläkää.

Joka taholla kuulee puhuttavan priorisoinnista, oli sitten kyse terveyden hoidosta tai työelämästä. Nyt sanon teille priorisoikaa nyt ja heti. Älkää luulko, että voitte tehdä asioita viikon, kuukauden päästä, ensi kesänä, seuraavalla lomalla ja mikä hullumpaa eläkkeellä. Ei, ette te voi. Viikon päästä liput teatteriin tai konserttiin on myyty, matkalle lähtö ei onnistukaan, eläkkeenne on niin pieni ettei sillä juuri muuta tee kuin kitkuttaa jotenkin eläkepäivästä toiseen. Joten priorisoikaa nyt ja heti, tehkää vain sitä mitä tosissanne haluatte. Kyllä, kyllä on hoidettava työ, lapset ja omaa terveyttä, mutta turha kuvitella tekevänsä yhtään mitään sitten joskus. Se ei vaan käy niin.

 Sanoo nimim. asiaan perinpohjin tutustunut. 

 

Jk. siitä huolimatta, mukavaa joulun odotusta.

 

 

 

Sade rummuttaa ikkunalautaa. Liput suruliputuksessa, illalla sitten kynttilöiden sytytys.

Maailmanloppu voi totisesti iskeä. Millainen sitten onkin itsekunkin kohdalla.

Katson mielelläni erilaisia luonto-ohjelmia tv:stä. Yhä useamman eläimen, linnun, kalan tai kasvin ja puun kohdalla toistuu sana uhanalainen, vain muutamia jäljellä. Ja mikä sen on aiheuttanut? Ihminen.

 Kuka vei kauhun ja aseen norjalaiselle saarelle? Ihminen.

Miksi Afrikan mantereella on jatkuva sota ja nälänhätä? Kuka siellä häärää haluten valtaa ja rahaa? Ihmiseksi sanottu, se haluaa kaiken itselleen, muista välittämättä.

 Siitä, että täällä sitä mennään. Tai meneminen on hyvin, hyvin vähäistä. No, joka tapauksessa kevät on tullut, aurinko paistaa ja linnut ne lauleloo.

Eilen oli eduskuntavaalit ja tänään kamala vaikerrus ja maasta muuton uhkailu. Haluaisin vaan tietää moniko vaikertajista jätti äänestämättä. Kävin koululla äänestämässä päivällä ja siellä oli hyvin rauhallista, siis hiljaista. Mitä nyt nuori nainen passia katsoessa kailotti isoon ääneen mun henkilötunnukseni loppuosan. Se oli virhe, se. 

Pitäisi kai suorittaa pääsiäis siivousta, mutta ei kiinnosta pätkääkään. Ehkä imuroin ja jos vaikka Muru poikkeaisi pölyjä pyyhkimään. Hän oli siitä  innoissaan, kiipeili pitkin sohvan selkänojia, että ylettyi kirjahyllyn yläosiin ja motkotti mulle, että 'sä et oo pölyttänyt täältä..'

Ihania nämä neidit ovat. Minun iloni. Viimeksi, kun Typykkä ja Muru olivat yökylässä, heräsin aamuyöllä klo 4.20 ja näin työhuoneessa valot. Ihmettelin ja nousin katsomaan, siellä nämä makasivat vierekkäin ja katsoivat elokuvaa Murun pikku näytöltä. Odottivat kuulemma koska kello on seitsemän ja voivat mennä ulos. Minä totesin, että nyt, valot sammuksiin ja peiton alle.

 

Olen sytytellyt valoja pimeyteen. Loikoilen sohvalla, Kissaherra jaloissani. Katson televisiosta jotain Nora Robertsin kirjasta tehtyä elokuvaa, olen sen joskus nauhoittanut. Miksiköhän ne tuntuvat kaikki samanlaisilta? Koska elokuva ei vaadi tarkkaavaisuuttani, annan ajatusteni harhailla pitkin maapalloa ja poikkean Linnunradallakin, ohimennen. Miehen työhuoneesta kuuluu hiljainen viheltely. Olemme. Me.

Itäsatama.

  Isänpäivä. Nuorimmainen tuli perjantaina Typykän kanssa ja lauantaina Muru, Typykän seuraksi. Neidit solahtivat leikkeihinsä jatkaen siitä mihin jäivät pariviikkoa sitten.

Typykkä yritti kuulemma välttää jäbättämistä. Hm. Tarkkana saa olla, että tasa-arvo toteutuu, kaikki tasan molemmille. Lähetin neidit lauantaina ulkoilemaan ja kasasin ulkovaatteita, saappaita, kurakintaita ja avustin pukemisessa. Hiki tuli. Mies kysyi, tuliko nuoruus mieleen. Juu, tuli se. Yksin tässä sähläsin lasten kanssa nyt niinkuin omien lastenkin. Ja puoli tuntia meni, niin nää oli oven takana vettä valuen (lumi oli lähes vettä). Uusi ruljanssi, riisuuntuminen.

 

Tuo teksti on käsittämätöntä sotkua, milloin isompaa tai pikkiriikkistä, ei pysy oikein kondiksessa, ei.

 

Viime yönä satoi lunta, maa on nyt valkoisenaan.

Pyhäinpäivänä, ajellessamme viemään kynttilöitä edesmenneille, katselin kynnettyjä peltoja, niiden mustia multavakoja. Ja ajattelin lehdessä ollutta artikkelia, miten kertoa lapsille kuolemasta. Useaan kertaan siinä sanottiin, että ei pidä käyttää mitään kiertoilmaisuja, kuten nukkui pois tai lähti viimeiselle matkalle. Lapsi näet ottaa sanat tosissaan, odottaa kuollutta heräämään tai palaamaan matkalta. Aikuisilla se on kieltämistä, kukaties pelkoa, kauhua omasta kuolemasta.

Olin taannoin hautajaisissa, joissa oli kielletty viemässä kukkalaitteita ja puhumasta mitään. Yhden ruusun sai viedä. No, se on omaisten asia, en itsekään näe mitään järkeä ylisuurissa kukkalaitteissa, mutta itsepäisenä henkilönä arkun äärellä seisoessani lausuin runon säkeen. Arvattavasti siitä on ollut 'seurakunnalla' sanomista, sillä minun jälkeeni moni muu sanoi lyhyesti hyvästinsä, me joilla ei ollut mahdollista niitä kuoleman tullessa sanoa. En vain käsitä, miten suru katoaisi, tai itse kuolema, jos se kielletään ja yritetään mahdollisimman nopeasti päästä pois haudalta ja muistotilaisuudesta. Pidin puheen enoni hautajaisissa, ja kohta porisimme koko joukko kertoillen enon elämän sattumuksista, oli naurua ja kyyneleitä. Sama toistui tätini muistotilaisuudessa, serkku puhui ensin äidistään ja sitten me muut taas kertoilimme. Kaikki tuntui niin - luonnolliselta, oikealta. Paljon paremmalta, kuin ne joissa lauletaan pari virttä ja luetaan adressit kahvin jälkeen, ollaan vaiti, poistutaan siististi takavasemmalle.

 

 Taivaalla ajelehtii valkoisen ja harmaan kirjavia korkeita pilviä, kesällä ne ovat kumpupilviä, mitä lie nyt nimeltään, aurinko paistaa sieltä pilvien välistä, tuulee. 

 

Lokakuu meni pienessä hässäkässä, oli syyslomalaisia, joista varsinkin pienten plikkojen kanssa riitti sähellystä, (ensimmäisenä iltana valvoivat yhteen saakka yöllä ja kyselivät minulta, miksi minä valvoin niin myöhään). Läylikki sitten ripitettiin. Tai niinkuin sylikumminsa sanoi, sai naimaluvan. Olikohan se vaarallinen ilmaisu, sillä sen Läylikki merkitsi Fb sivuilleen. Juhlittiin isolla ja hyvin eri-ikäisellä porukalla. Lillan väsyi äänten kakoniaan, eikä voinut ymmärtää, miksi kaikki muut söivät herkkuja ja hänelle tyrkytettiin vaan banaania. Muru paineli irlantilaista rivitanssia sulavasti ohitellen istuvia ja seisovia ihmisiä (tuolit olivat jossain vaiheessa vähissä). Muru ja Typykkä valtasivat Ensimmäisen huoneen ja minua ei sinne huolittu Lilla systerin kanssa. 'Olen aivan varma, että sieltä olohuoneesta löytyy teille jotain tekemistä', sanoi Typykkä. Juu'u, mutta etsin rauhallista nurkkausta edes hetkeksi. Läylikin isoiset kävivät laulamassa hänelle. Vieraiden joukossa oli myös Lontoon tytär ja skottimiehensä, joten näimme heitäkin. Johonkin siihen väliin sovitin käynnin kirjamessuilla. Olen sillä tavoin vinoon kasvanut, että haluan tuntea ympärilläni kirjoja, paljon kirjoja. Ihmiset menee siinä siivellä, oikeastaan en edes aina heitä kuule tai tajua. Toisaalta taas - jännä kuulla ihmisten mielipiteitä eri kirjoista ja kirjailijoista, sillain sivusta, sillä meikäläisestä on tullut huomaamaton tapaus. Näkymätön.

Läylikki poistui sitten muonavahvuudesta. Ensin serkkulikalle ja sitä myöten stadiin. On se niin hupaisata, kuinka Läylikkikin on kohta aikuinen, nyt jo kymmenen senttiä minua pidempi. Viimenen päivä on sitten hänellä konfirmaatio.

Olen koko päivän odotellut sitä luvattua lumimyrskyä, mutta aurinko vaan paistoi. Ja nyt sitten taivaalta valuu jotain valkoista. Tuskin tuo maahan jää kovin pitkäksi aikaa, sillä maa on sula. Mutta satoi lunta, siis 14.10.2010, mikä ylös merkattakoon.

Nyt sitä ollaan siinä vaiheessa, jolloin lähes joka aamu lehden avatessa löytää tutun ihmisen kuolinilmoituksen. Yksi nuoruuden ystävä on sitten poistunut tuonilmaisiin. Tuli mieleen ne kesät, kesäteatterit, tanhut ja reissut nuorisoseuran juhliin. Olikohan silloin aina kesä? Lapsena ja nuorena? Tuoksui metsät, lipatti laineet. Aamuaurinko nousi vastaanottamaan varhaista kotiintulijaa (tai myöhäistä, kuinka haluatte). Terveisiä sinne tähtien taa, ehkä siellä taas on kesä ja ystävät koolla, kohta.

Viluttaa. Ulkona paistaa aurinko ja tuulee, asteita näkyy olevan kokonaista kaksi celsiusta.

Ja minä vaan tarkkailen maailmaa ja säätiloja likaisten ikkunoiden läpi. Eilen sentään tuli oleiltua ulkona, kun kävimme hautausmaalla, vähän siivoamassa ja viemässä kanervat. Läylikki on täällä syyslomalla, äitinsä lähettämänä (?) ja hän paleli minihameessaan ja muissa kesäkamppeissaan. Poikkesimme vielä naton mökillä katsomassa olisiko omenia jäljellä. Jotain talvilajiketta omenaa oli, muut olivat pudonneet jo maahan. Mies niitä sieltä puusta sitten keräili, taisi muutaman kaneliomenankin löytää.

Nyt Läylikki ja mies lähtivät kaupoille ja kirjastoon. Läylikki onkin viettänyt aikansa katsomalla jo moneen kertaan katsottuja High scool musicalin jaksoja. Hyvä puoli siinä on se, että niitä ei tekstitetty suomeksi, ehkä joku englannin sana jää mieleen.

Sarkasmi on huumorin alin muoto, sanoi joku jossain. Sitä harrastaa Läylikki nykyisin.Ja yskii ja aivastelee, sillä hän on allerginen kissaherralle, eikä nuo allergia lääkkeet näytä tehoavan, kuin tunnin verran kerrallaan.

 

 

Aurinko. Tuuli. Plussaa 5 ast.

Minua on riivannut loputon väsymys keväästä saakka. Mikään ei oikein kiinnosta ja kaikki hommat ovat jumissa. Kaikki tapahtuu ikäänkuin täi ryömisi tervassa, no, en ole kyllä nähnyt moista tapahtumaa kuvittelisin vaan. Kaikkea siirtelen ns. huomiseksi ja huomenna taas.. Nyt virkistyin sen vertaisesti (tiläpäisesti? hetkellisesti?), että kävin tilaamassa ajan omalääkärille. Pari viikkoa menee ja mitä sitten seuraa, se jää nähtäväksi.

Eilen kävimme miehen kanssa puutarhalla, ostelemassa pieniä havupuita pihaan ja mies on nyt niitä laittamassa maahan, naapurin kanssa. Vähän myös keräsin tulppaanin ja krookuksen sipuleita maahan tökättäväksi. Josko ensi keväänä ne näkisi, kukkimassa.

Samalla reissulla käväisimme Ikeassa, vihdoinkin, kun sellainen naapurikaupunkiin saapui joskus kesällä. Jotain pientä löytyi ja kait nekin tarpeettomia. Syötiin ne kuulut lihapullat, 2.40 e per naama. Halpaa, juu, mutta koko illan ne lihapullat sitten suussa maistui.

Kylämme kirjasto on taas vaakalaudalla. Oikeastaan sen nyt arvasikin, hetken on kunnan virkamiehet vaiti, siipiänsä myöden ja sitten pamahtaa. Nurkan takaa isketään. Herrat, joukossa kai jokunen naisihminenkin, eivät hevillä muuta päätöksiään. Nyt on menossa oikein sievä vastakkain asettelu, päiväkoti ja kirjasto. Koulukin on taas liian pieni. Kaiketi myös yläkoulu tulee pieneksi. Ja sivukylien pikkukoulut on lopetettava, mukulat vaan isoihin kouluihin, ettei vaan opettajat ehtisi syventymään oppilaidensa opiskeluihin, sielunelämästä puhumattakaan. Ja joutaahan ne mukulat istumaan taksissa tunnin aamulla ja illalla. Ne vaan pelaisi tietokoneella, jos olisi siedettävän pituinen koulumatka.

Ja kuka sitä nykyään tarvii kirjastoa omassa kylässä? Nopeasti sitä käy kirkonkylällä isossa kirjastossa tai naapuri kylällä, kaikillahan on auto nykyisin. Hahaa, ei mulla ainakaan ole autoa ja jos mies ei ole silläpäällä, että kyytisi , jää koko käynti pois. Ja niin on monella muullakin vanhemmalla ihmisellä, mutta ilmeisesti heidän ei oleteta enään lukevan mitään. Entäs lapset ja nuoret?

Nuorista puheen ollen, myös nuorisotila on lopetus uhan alla, naapurikylään tulee uudet tilat nuorisolle. Siinä on vaan pikkuinen mutta. Kyllä nuorilla pitäisi olla se oma tila omalla kylällä, ettei tarvisi mopoilla taas kilometrien päähän. Ajattelen mä. Muuten, tämä on iso kylä, paljon asukkaita, että ei ole kyse vain muutamasta savusta kylätien varrella. Myös pitäjämme toiselta laidalta on ilmeisesti kirjasto lähtökuopissa. Arvaanpa vaan, että kun kirjastot suljetaan, myös rahaa kirjoja varten vähennetään, sillä jos on vähemmän kirjastoja, on myös vähemmän kirjatarpeita.

Tulipas paasattua. Mies tuli juuri sisälle puutarha hommista ja kertoi nähneensä, kuinka neljä korppia lensi etelän suuntaan ja harakka ajoi niitä räkättäen takaa. Arveli tulevan kylmän talven, kun korpitkin suuntaa eteläänpäin.

 

Tänään paistoi aurinko, tuuli. Syysilma. Minun vaan tekisi mieli paiskata muutama tavara seinille, huutaa, naputtaa - vaan olenpa hiljaa, vaiti. Kun tunnelma on tämä, ei oikein mikään tahdo skulata, äh, siis kulkea, joka asia tekee kiusaa.

Miehen kanssa olimme lujasti erimieltä siitä pitääkö minun lähteä jonnekin (tässä tapauksessa hautausmaalle), kun hän tulee ja sanoo, että nyt mennään. Kaikki on hyvin, jos myönnän, että juu ja seison jo ovella odottamassa, mutta jesses sentään, kun en halua lähteä (en ainakaan hautausmaalle, juuri nyt). Mikä jäkätys. Se, jos minä ehdotan jonnekin menoa, on taas luku sinänsä, eikä yleensä onnistu millään keinolla. Ja miehen menoja ei voi muuttaa, peruuttaa, sillä ne ovat tärkeitä ja maailmoja syleileviä juttuja.

Olen erakko. Kohta kai pylväspyhimys. Jotenkin vain en jaksa. Ketään tai mitään. Ehkä minä vaan kestän, olen kotona, mikäs tässä. On pino kirjoja, televisio, radio, Pöysti tässä. Kissalle voi paasata asioita ja arvostella vaikka muitten puuhia. Vastaus kyllä tulee ja sen voi tulkita juuri niinkuin haluaa.Katto pään päällä ja ruokaa. Mitä sitä ihminen tarvii muuta? Tai ainakaan minä. Mitä ne ovat tunteet tai muu turha höpinä, niitä ilman tulee vallan hyvin toimeen.

Keskiyö. Aaveet liikkenteessä.

Helpotti.

Aamulla taivas oli pilvessä, sateli, mutta nyt aurinko paistaa. Syksy on saapunut kylään. Migreeni jauhaa ohimoilla, sahanterät sentään hävisi parilla pillerillä. 

Meidän kissa tosissaan näkee unia ja ei taida aina erottaa unta ja totta. Istuin tässä Pöystin edessä pelaten (juu, tunnustan paheeni) ja aloin kuunnella omituista ääntä, ikäänkuin kissan kynsimistä. Kissaa ei vaan näkynyt missään. Äänen toistuessa, nousin ylös ja huomasin kissan nukkuvan nojatuolin uumenissa syvää unta. Niin syvää, että kutsuessani kissaa, ei reagoinut mitenkään, mutta sitten alkoivat jalat takoa kuin juostessa ja häntä heilui, yritti ilmiselvästi ottaa nojatuolin uumenista jotain kiinni. Tönäisin, ei mitään vaikutusta. Otin ja nostin kissaa, joka silloin avasi silmänsä, pää pyöri ja katse etsi jotain. Hyppäsi äkkiä takaisin nojatuoliin ja alkoi etsiä tuolin tyynyn alta jotain. Ei millään meinannut tajuta, ettei siellä ollut mitään. Pyöri vaan ympäriinsä tuolissa. Lopulta istui ja tuijotti nojatuolia epäuskoisen näköisenä. Olen kyllä ennenkin nähnyt kissaan jalkojen juoksevan sen nukkuessa, mutta yleensä se herää pieneenkin outoon ääneen. Kyttää ulko-ovella postia, kun kuulee postin jakajan kulkevan rappukäytävässä, myös kello puoli kolme aamuyöstä, kun aamulehti tulee. Kuudelta taas naapurin ystävä- koira Romppainen lähtee aamupissalle, sekin pitää noteerata. Siksikin pitää vahtia, kun Romppasen emäntä käy Kissaherraa väliin ruokkimassa ja hoitamassa. 

Kesä muistoja. Nopeasti, suorastaan vilahtamalla, kesä olikin jo syksyssä. Mitä jäi muistoihin? Reissu Karjalaan ja Lontooseen. Kahdet sukujuhlat ja yksi sukutapaaminen. Kyläilyä, tapaamisia, mökkeilyä. Ei järisyttävää.

Vietimme viikon, Oikolukija ja minä, Lontoon tyttären ja vävyn luona. Matka oli oikea turistin retkue. Tytär otti jopa vapaapäivän viedäkseen meidät Backinghamin palatsiin, liput hän oli ostanut sinne jo keväällä. Muutenkin hän järjesteli meille ohjelmaa. Vävy taas laittoi ruokaa ja kyseli joka välissä saisiko olla jotain juotavaa, coffii, teetä, viiniä, olutta.

Katsottavaa riitti ja helle piti lämpimänä, pari tippaa tuli vettä, mutta tuo ei edes kastellut, viilentämisestä puhumattakaan.

                                   

Kingston

Kävimme pienellä Thamesin purjehduksella. Vastaan tuleva laiva joutui laskemaan piipun sillan alitusta varten.

Olisi mukavaa asus tälläisessä veneessä. Ainakin kesällä.

Hampton Court

Vävy suunnitteli uuden auton hankintaa, tässä minun ehdotukseni.

Sunnuntaina ajelimme pitkin maaseutua ja pikkukaupunkeja, matkan päämäärä oli tämä Wakehurst kartano ja puutarha. Kartanoon emme päässeet sisälle, siellä oli yksityistilaisuus (olisikin hienoa juhlia häitään tälläisessä paikassa), mutta puutarhassa riitti katseltavaa. Tilalla on kasveja ympäri maailmaa ja mm. kasvipankki.

 Oikolukija kuvasi puita, vävy lintuja ja molemmat kukkia.

Elisabeth R asustaa täällä.

Järvi keskellä Lontoota

Elisabeth II R liikuskelee tälläisillä ajopeleillä.

Palatsin puutarhaa.

Katsastimme kuningatar Viktorian ja prinssi Albertin keräämää taidekokoelmaa sekä tauluja, valokuvia ja minatyyrejä, heistä ja perheestä. Tyttäreni mielestä Viktorian ja Albertin maku oli vähän h..mm kyseenalainen. Tuijottelimme myös erilaisia timantteja ja helmiä ynnä Elisabeth R:n hattuja ja mekkoja.

  Se meni sitten taas - juhannus. Yksi hujahdus vaan ja syyspuoli alkaa häämöttää. Mutta tänään paistaa päivä ja lämmittää. Meidän oma lämpömittari Kissaherra on viihtynyt aamuvarhaisesta parvekkeella, lattialla varjossa nukkuen, kun aurinko siirtyi hän sitten kömpi katsomaan olisiko siunaantunut jotain syötävää kuppiin, siis jotain parempaa ja palasi sitten tuoliin parvekkeelle.

 

Minun lapsenlapseni ovat tyttöjä kaikki, mutta ei huolta, sillä Ensimmäisen poikaystävä on vallan mahdottoman mukava kaveri. Taidan adoptoida hänet lapsenlapsekseni.Olimme tyttären mökillä juhannusaattona ja tämä pitkätukka oli myös ja totesin meillä synkkaavan hyvin. Järkeväkin kaveri vielä oli. Ja auttamassa heti missä tarvittiin. Hyvin tuo tuntui tuntevan Ensimmäisen mielenliikkeet. Se on minusta harvinaista nuorenmiehen (tai naisen, senpuoleen) kohdalla. Olivat ongella mukanaan myös Läylikki. Ensimmäinen pyyhälsi puolen tunnin päästä pois ja pitkätukka jäi Läylikin kanssa onkimaan vesisateeseen. Olivat kuulemma komennelleet Ensimmäistä. Ei ollut neiti tainnut osata soutaa ja huovata?

Typykkä ja Lilla syster ovat saaneet marsuja hoivattavakseen. Saivat reipasta käsittelyä Typykältä. Minä oon aina kuvitellut niitä aroiksi eläimiksi, suorastaan pelokkaiksi, jotka saa vähintään sykärin äkkiliikkeistä.

Lopetin yksien lääkkeiden syönnin (tosin hitaasti vähentäen) ja se tarkoitti sitä, että päivä meni nukkuessa. Outoa. Muut ihmiset nukkuu, kun aloittavat lääkkeet. Noo, mä oon muutenkin erilainen 'nuori'.

Meidän kylässä n. kymmenen kilsan päässä ovat tavanneet karhun. Minne lie matkalla ollut. Varsinainen city - karhu, sillä asutusta on joka suuntaan tiheässä tässä nauhataajamassa. Menisi nyt korpeen, ennenkuin joku pyssymies päättää kohdistaa aseensa mesikämmeneen.

  Kevät toi, kevät toi... ai, nythän onkin jo suvi.  Tämän aamun on taivas ollut harmaassa pilvessä, lämmintä on. Tuulee. Vaahterat kukkivat, samoin koristeomenapuut. Kukkia ilmaantuu joka päivä. Kissa-herra on aivan voipunut, makailee lattialla ja on mieluiten parvekkeella. Välillä kiipee telineelleen katselemaan ohi kiitäviä autoja (kiitää ne, vaikka on neljänkympin rajoitus, illat ja viikonloput kuuluu mopojen, skoottereiden ja mopoautojen melu).

Vaan mehän emme kissaherran kanssa valita, ollaan vaan. Vaikka tuli kyllä hiki hattuun, kun eilen siivoilin parveketta ja imuroin.

Taidan ryhtyä orkidean kasvattajaksi. On jo muutama oma ja yksi Nuorimmaiselta tuotu. Miniä arveli, josko saisin sen kukkimaan. Orkideat tykkää olla akvaarion läheisyydessä, kaipa sieltä tulee kosteutta ilmaan.

 

Vettä sataa ja ukkonen jylistää. Mitä aikaisemmin ukkostaa, sen kylmempi kesä, sanoo wanha kansa. Onkohan nyt aikaista vai?

Ja taas paistaa. Nykyaikainen ukonilma, nopea, vain salama ja leimaus, pikkuisen vettä. Puissa on jo aikamoiset lehdet. Kukkii, tuoksuu, laulaa maailma.

Maailma on niin vihreä! Tai oikeastaan vaaleanvihreä.

Aurinko paistaa, mutta sukeltelee välillä pilviin.

Katselin sateenjälkeen pihakoivua, sen pienissä aluillaan olevissa lehdissä, jokaisessa, riippui sadepisara, auringon valossa timanttina välkehtien.

Vappu meni menojaan vanhaan tapaan. Simaa ja tippaleipiä oli. Niin ja perunasalaattia nakkien kera, Oikolukijan hankkimaa. Mulle ei sattunut tuleen mieleen tuo ruokalajike. Tytär oli viettämässä Vappua, meidän kanssa. Kävimme katsomassa tyttären vuokraamaa mökkiä, aikoo kuulemma viettää siellä kaikki kesän viikonloput, vaikka yksin. Yksin saa varmaan ollakin, ei siellä taida olla paljonkaan tekemistä tyttärille. Ja pienikin se mökki on, että sovun täytyy pysyä hyvänä. Saa nähdä uskaltaako yöpyä yksin siellä.

Ja äitein päiväkin livahti ohi. Kukkia sain tyttäriltä,vanhin tytär oli kutonut vielä villasukatkin. Nuorimmaiselta tuli puhelin (kyllästyi katsomaan minun aatamin aikaista puhelintani, hyvin palvellut se on). Mies lahjoi minua Aila Meriluodon muistelmilla, kirj. Panu Rajala, ja laittoi lisäksi hyvää ruokaa. Äitienpäivä on minusta pienten lasten äitien päivä. Tai vanhojen äitien. Ehdottomasti vanhempien kuin minä! Ja minun lapseni ovat maailman turuilla, kuka missäkin (tällä hetkellä Helsinki, Lontoo, Pariisi ja Murun porukka jossaain metsän keskellä). Se on heidän elämäänsä ja minun on minun.

Vappu maisemaa.

Äitienpäiväruusut.

Ja lisää äitienpäiväkukkia.

Uusi muumimuki.

Mies kävi huutokaupassa ja nyt meidän eteisessä on 'uusi' lipasto.

Lontoon tytär päällysti vanhat suomesta rahdatut tuolit. Hienot tuli. Ovat viiskytä luvulta. Pöytä on anoppini peruja. Miten ennen tehtiin tavarat niin huolella, että kestävät ja kestävät.