Keväinen viileys on vallannut mieleni.
Mietin sitä, kuinka jo aivan lapsesta saakka, näen itseni sivussa seisomassa, yksin. Ja nyt isoäitinä, minä näen saman, seison yksin sivussa. Mitä minun oikeastaan olisi pitänyt tehdä? Ennen kuin mies petti ja sitten kun asia ns. levisi käsiin. Kyllä yritin saada asioihin jotain muutosta, mutta en saanut minkäänlaista vastausta puheisiini, päinvastoin, tuli uusia jaksoja, jolloin minulle ei puhuttu mitään. Yksinkö minun olisi siihen pitänyt pystyä, parantamaan parisuhde? En osannut lähteä apua hakemaan, terapioista luin aina vain pareista, joilla oli lapset kotona, me olimme kahden. Masennus paheni. Lääkityksellä jaksoin käydä töissä, kotona olin täysin vetämättömissä. Mies sanoi sairauteni yhdeksi syyksi pettämiseen ja siinä kai suurimpana syynä, etten jaksanut enään innostua rakastelusta. En, vaikka kuinka yritin. Toinen syy oli minusta lapsellinen, tekemällä tehty syy, en kuulemma lähtenyt hänen sukulaisiinsa kyläilemään.
Ja sitten, kun kiinni jääminen oli tosiasia, useimpien mielestä tälläisissa tapauksissa olisi pitänyt paiskata mies ulos heti. Ja kysyihän se mies sitä: Haluatko, että lähden heti. Olin jo etukäteen sen miettinyt, etten sano tai tee mitään, mikä olisi vaikea perua myöhemmin. Mielestäni asiat oli syytä selvittää, siis niin syyt kuin seurauksetkin. Sillä mikään ei ole niin yksinkertaista tässä elämässä. Jokainen meistä on erilainen ja me koemme asiat eri tavoin.

Eilen kävin kirjan ja ruusun päivillä. Ostin Kurosen Matin kirjan Vihdoinkin kahden, jos vaikka oppisin jotain uutta. Ostin myös Saima Harmajan runovihkosen näköispainoksen. Samalla tuli seurattua Euroviisu hulinaa. Syömässä poikkesimme Kampissa kreikkalaisessa ravintolassa, jossa oli ruoka ihan hyvää, mutta se palvelu..ja aina moititaan suomalaisia palvelu haluttomiksi. Noh, edellispäivänä söimme Pälkäneellä, siellä oli palvelu ystävällistä, ruoka hyvää, mutta harja olisi voinut heilua useammin ja tarkemmin.