Viime yönä satoi lunta, maa on nyt valkoisenaan.

Pyhäinpäivänä, ajellessamme viemään kynttilöitä edesmenneille, katselin kynnettyjä peltoja, niiden mustia multavakoja. Ja ajattelin lehdessä ollutta artikkelia, miten kertoa lapsille kuolemasta. Useaan kertaan siinä sanottiin, että ei pidä käyttää mitään kiertoilmaisuja, kuten nukkui pois tai lähti viimeiselle matkalle. Lapsi näet ottaa sanat tosissaan, odottaa kuollutta heräämään tai palaamaan matkalta. Aikuisilla se on kieltämistä, kukaties pelkoa, kauhua omasta kuolemasta.

Olin taannoin hautajaisissa, joissa oli kielletty viemässä kukkalaitteita ja puhumasta mitään. Yhden ruusun sai viedä. No, se on omaisten asia, en itsekään näe mitään järkeä ylisuurissa kukkalaitteissa, mutta itsepäisenä henkilönä arkun äärellä seisoessani lausuin runon säkeen. Arvattavasti siitä on ollut 'seurakunnalla' sanomista, sillä minun jälkeeni moni muu sanoi lyhyesti hyvästinsä, me joilla ei ollut mahdollista niitä kuoleman tullessa sanoa. En vain käsitä, miten suru katoaisi, tai itse kuolema, jos se kielletään ja yritetään mahdollisimman nopeasti päästä pois haudalta ja muistotilaisuudesta. Pidin puheen enoni hautajaisissa, ja kohta porisimme koko joukko kertoillen enon elämän sattumuksista, oli naurua ja kyyneleitä. Sama toistui tätini muistotilaisuudessa, serkku puhui ensin äidistään ja sitten me muut taas kertoilimme. Kaikki tuntui niin - luonnolliselta, oikealta. Paljon paremmalta, kuin ne joissa lauletaan pari virttä ja luetaan adressit kahvin jälkeen, ollaan vaiti, poistutaan siististi takavasemmalle.