Yksinäinen penkki patiolla, ikkunasta kuvattuna, sateen valuessa pitkin ruutua.                                                     

Ja kesän viimeiset kukat maljakkoon kerättynä.
Lokakuun loppu alkaa olla käsillä. En ole täällä ehtinyt piipahtaa. Kiireitä, kiireitä. Ensin olin Murun kanssa kolme päivää, yhden yönkin Muru oli täällä,  sitten tuli syysloma viikko ja Hesalaiset pyöri tuossa viikon verran eri kokoon panoissa.
Puista on melkein kaikki lehdet pudonneet ja nyt ikkunasta näkyy kauas. Järvenkin, jos oikein pinnistää. Ja aika pimeää on iltaisin jo. Koskahan se kesäaika oikein päättyikään?
Olen miettinyt paljon sellaista asiaa, kuin anteeksiantaminen. Lukenut siitä ja kirjoittanutkin (HS.n sivuilla käsiteltiin uskottomuutta taannoin). Anna-Kaisa Valtavaara on kirjoittanut kirjan 'Ainako anteeksi'.
Minua on mietityttänyt monet mielipiteet siitä, että jos antaa anteeksi ,niin sitten onkin anteeksianto automaatti ja antaa luvan jatkaa samalla tavalla. No, ei todellakaan se ole niin, ei minun mielestä, ei myös tuon kirjan kirjoittajan mielestä. Tietysti jutut pitää selvittää ja puhua, ettei jää mitään kaihertamaan.
Suomalaisista eroaa puolet, niin se puolikas puolittuisi varmasti, jos unohdettaisiin tuo 'ajan henki' ja tehtäisiin kaikki mahdollinen oman liiton hyväksi. Tietysti on liittoja joita ei pelasta mikään ja sitten nämä väkivaltaiset ja alkoholin riivaamat liitot. Sekin on tosiasia, ettei kaikkien pitäisi solmia minkäänlaista liittoa, koskaan. Mutta mitään järkeä ei ole ajatuksessa, että kun kaikki muut juoksee vieraissa, niin minä myös.Luulo siitä, että jää jotain vaille, jos on yksiavioinen. Pettää ei ainakaan tarvi, voi kertoa puolisolleen, jos on uusi rakkaus löytynyt.

Muru katsoi elokuvaa Pepi ja jäi istumaan paikalleen elokuvan loppuessa ja sanoi: 'minä katson nämä tekstit ensin kaikki loppuun'. Ja istua törötti ja katsoi kanssa, eikä neiti ole kolmeakaan vuotta.