Siinä se taas oli. Tunsin kuinka aloin pudota. Alas vinhaa vauhtia, yhä kiihtyvää, vaikka kuinka yritin harata vastaan jaloin, käsin, kynsin.

Putoaminen hidastui, kieppuminen loppui. Päältä olen ehjä, sisältä revitty, hakattu.

Niin se vain käy, jos hetkenkin luulen olevani pinnalla, kuvittelen pikku hiljaa pääseväni tyyneen olotilaan, niin ei- EI. 

Taas tulee isku jostain suoraan päin, en ehdi puolustautua.

 

Miten vastata lauseeseen, jonka luultu ystävä heittää? ' Miten niin masentunut? Eihän sinulla ole mitään syytä'. 

Tarpeetomia vuosia mustan aukon kanssa. Minulla.