Tänäänkin on taas ollut viileää, aurinkoista ja sadettakin vielä illalla.
Mielialakin on ihan vastaava, sekamelska. Ylös ja alas, välillä sivullekin. Pelkään pahoin, että minua ei kohta jaksa kukaan sietää. Tai ainakaan mies, jonka mielestä kaikki on hyvin, jos asioista vaietaan.
Televisiosta tuli dokumentti lapsista, joita Suomesta adoptoitiin Tanskaan. Nainen, joka oli viety Tanskaan nelivuotiaana, sanoi siinä, ettei ollut vielä työstänyt asiaa itselleen, sillä se täytyy kertoa monta kertaa saadakseeen asian paikalleen. Niin minäkin ajattelen, mutta, mutta. Kenelle asiasta puhuisi? Lääkärille? Kyllä on kerrottu ja parille ystävälle, jotenkin vaan tuntuu ettei se riitä vielä. En ole itkenyt sen yön jälkeen, kun sain mieheni uskottomuudelle vahvistuksen, nyt tuntuu, että kaikki pakkautuu yhdeksi möykyksi rintaan.
Huomenna on vappuaatto, silloin joskus menimme kihloihin vappuaattona. Mitenkä se nyt tuntuu, että silloin olisi ollut kylmää ja sateista. Varma en muistikuvasta ole.
Minun elämäni on aina täyttänyt lukeminen ja kirjat, nyt on mennyt kohta puoli vuotta etten ole lukenut yhtään kirjaa. Jotenkin sekin ahdistaa, olisiko tuo masennus siihen syynä, että keskittyminen on huonoa. Ja tietenkin tuo yksi asia jauhaa päässä.