Ja kello näyttää 6:18. Koko yön olen valvonut. No, sen siitä saa, kun yrittää selvitellä avioliittonsa tilaa, miettiä kestääkö vaiko ei. Ehkä se siitä selviää, nousihan tuo aurinko tänäkin aamuna. Olen aina ollut sitä mieltä, että liian helposti ei pidä luovuttaa avioliiton kohdatessa ongelmia, vaan ainakin yrittää selvittää miksi näin on käynyt. Edelleenkin olen sitä mieltä, olkoon loppu ratkaisu mikä tahansa. Toiset löytävät avun perheterapiasta tai yleensä terapiasta. Tai sitten löytävät oman polkunsa selvitellä sisintään, ehkä ystävän avulla. Ystävästä tuli mieleen se, että olemme olleet mieheni kanssa ystäviä, avion ja rakkauden rinnalla, lähes koko ikämme. Kysyin nytkin (eilen) mieheltä,  onko asia niin, että vasta nyt koit rakkauden tämän Toisen kanssa ja minä vain olin siinä arkipäivässä mukana, jokin äitihahmo myös hänelle. Ja kuitenkin hän kertoi, ettei koskaan ollut suunnitellut kotoa lähtemistä (Toisen mielestä minun olisi pitänyt päättää lähteä), en ymmärrä. Olisihan se kätevää, jos muut tekisivät kaikki kipeät päätökset ja itse voisi vain sanoa, enhän minä, tuo se niin halusi. Miksi minä edelleeen rakastan Miestä? Kaikkien juttujen jälkeenkin,  on ihanaa olla hänen sylissään. Olenkohan jokin itsensä kiduttaja?
Ehkä tänään nautin vain tuosta ihanasta vihreydestä puissa, unohdan koko p....n.

Eräänä yönä, kun valvoin, mitä näinkään! Kuunsirppi oli ripustettu puun oksistoon. Voi kun siitä osaisin kirjoittaa, sen kuvata.