Aurinkoa ja tuulta, Suomen liput saloissaan. Siinä tämän päivän ulkoiset puitteet. Eilen illalla vähän satoikin, mikä on hyvä juttu, tulppaanit riveissään näyttivät nuutuneilta. Tähän pihaan, kun tuulee, lähes aina. Naapuri kaatoi korkean pensasaitansa ja nyt tuulee entistä enemmän.
Olen pitkään ihmetellyt kummallista intoa kaataa kaikki mahdolliset puut ja pensaat. Taudista suorastaan tuntuu olevan kyse. Ja vieläpä ympäri armasta kotomaata. Asiasta kirjoitti taannoin Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen kotikaupunki Tampereen näkökulmasta. Samaa olen nähnyt Hämeenkyrössä ja Kangasalla. Puut nurin ja aukeaa tilaa. Tietysti pitää hoitaa puistoja ja pihoja, mutta tuo tyyli ei ole hoitamista. Sama juttu näkyy olevan myös Helsingissä. Onkohan koulutetu uusi puutarhuri joukko, joka haluaa olla autojen omistajien puolella. Olen kuullut naapuriston kerrostalo alueelta vaatimuksen puun kaadosta, kun puu mokoma tiputti auton päälle norkkojaan.
Ja Kangasalla iski varkaat luonnonsuojelualueelle, kaatoivat roistot monta visakoivua. En ymmärrä, kuinka se voi olla mahdollista. Paikat on tunnettu hyvin, kun on osattu puut löytää, ja niiden kaato ja pois kuljetus hoitaa vähin äänin. Lähistöllä on asutustakin.
Minun mielestäni meidän maassa on tilaa rakentaa enemmän puistoja ja viheralueita, talojen, myös kerrostalojen ympärille. Näemmehän me, miten jo yksi kukkaruukku tai kukkapenkki muuttaa kaiken ympäristössään, puista puhumattakaan.
Lontoossa kävin Richmondin puistossa halailemassa tosi vanhoja puita. Niin teen kotimaassakin, halaan ja liu`utan kättäni pitkin runkoja, karheita ja sileitä.


Miten voisin uskoa meidän tulevaisuuteemme, yhteiseen. Mikä olisi se asia, tunne, joka kertoisi sen. Tätä minun piti pohtia, mutta puut veivät mennessään.