Hetkittäin elämä tuntuu ihan mukavalta, mutta...sitten taas kaikki kiepahtaa ympäri ja suuri ahdistus iskee. Ylös, alas, aallot ovat välistä korkeampia ja lyövät yli.
Yritän kerätä yhteen ne hyvät asiat ja ajatella vain niitä. Päästä irti tästä olosta, olen kuin jotenkin amputoitu, osa minusta on poissa ja sitä ei saa takaisin. Pahinta kai on valehtelu tuossa pettämisessä, tunne, että ei pidetä minkään arvoisena.
Mies on kuin olisi lahjoittanut minulle jotain, jättämällä tuon Toisen. Voi Luoja! Anteeksi hän ei oikein kuulemma osaa pyytää, ei tiedä miten. Kyllä, kyllä hän on pahoillaan tuskasta, jonka minulle tuotti.
Kun hän vain keskustelisi kanssani. Puhuisi myös omista tunteistaan ja ajatuksistaan.
Siitä mikä meni pieleen meillä.
Miehen mielestä minä puhun liikaa, käytän sanoja puhumalla hänet yli.  No, olen yrittänyt olla vaiti, odottaa vastaksia kysymyksiini, vaan ei, eipä sitä tule. Nyt olen kirjoitellut tänne, etten häiritse liialla puheella.