Tämän syksyisen päivän vietin -  huutokaupassa! Se oli jo neljäs kerta tänä vuonna, siis uusi huvitukseni. Ja mitä ilmeisimmin monen muunkin, sillä porukkaa oli, lähes kaikki istumapaikat varattuina jo tuntia ennen huutokaupan alkua. Tavaroitten näyttö oli tuntia ennen. Ja olihan sitä, tavaraa. Osa ihan romua, suloisessa sekamelskassa vähän paremman tavaran kanssa. Ja sitten erilleen poimittuna ne tavarat, jotka oli esim. keräilytavaraa ja myytiin lopuksi. Periaatteena meklarilla on, ettei mitään jää myymättä, myydään sitten eurolla tai lisätään tavaraa, että joku kiinnostuu.
Minä en huutanut mitään, en olisi rohjennut moista, mies kyllä huusi, jonkin Sarpanevan maljakon, työkalupakin (taas) ja vanhan kirjan, josta arvelee löytävänsä sukututkimukseensa tietoja. Mutta minun huvini oli seurata ihmisiä ympärilläni. Istuin kahviossa ja join kahvia (hyvää ja halpaa muuten, vain 2,50 voileivän kera) ja kuuntelin ja katselin. Samoin salin puolella, kun vihdoin onnistuin pääsemään istumaan sinne. Niin se on, mitä meklari sanoi: Ai että, tästä minä tykkään, kateudesta! kun ihmiset huusi kilpaa. Ja ihan tosissaan ne huusi tavaraa lisäten hintaa, vain toisen huutajan kiusalla. Ilmeisimmin joukossa oli muutamia vanhojen tavaroiden kauppiaita etsimässä huudettavaa kauppoihinsa, he huusivat ja ostivat paljon. Yksi nainen takanani sanoi huutavansa, jos ei muuten niin sen takia ettei toi yksi saa kaikkia hyviä tavaroita. Se kai se huutokaupan ideakin on, että jos jokin kiinnostaa niin korottaa huutoja (hintaa) sitten! Eikä karehdi, jos toinen tavaran saa.
Kaikkea olisi ollut imureista puusuksiin. Jos olisin tarvinnut pöydän ja tuolit mökille, siellä olisi ollut, hyvät ja halvat.
Muitakin juttuja siellä kuuli, sillä osa paikkakuntalaisista oli tullut paikalle lähinnä seurustelumielessä. Siinä sitten käytiin läpi, niin omia perintöasioita, osakkeen myynnit, kuin muutkin asiat. Muisteltiin koulunkäyntiä ja kysyttiin naapurin aikamies isännältä, mistä tämän uusi tyttöystävä oli kotoisin.