Aamuisen linnunlaulun innoittama muistelin Saima Harmajan runoa Ensimmäinen kevätpäivä. Osaan sen, melkein, jokin säe puuttui muistista ja ryhdyin kaivelemaan kirjahyllyä. Ja mistään en sitä runoa nyt löydä.Tuossa kootut runot, toinen jossa runojen lisäksi päiväkirjoja, vielä kaksi saman tapaista päiväkirjoja ja runoja, tuossa Hunnutettu kokoelma. Ei mitään, missään. Vielä kerran otan Kootut runot (kahdestoista painos vuodelta 1977, koonnut Kirsti Toppari ja Outi Piirto) selaan ja - siinähän se on, tuo runo.
Jostain luin taannoin, että Saima Harmaja on jotain tyttörunoutta ja kuuluu murrosikäisen ikäjuttuihin. Olen kyllä erimieltä. Runot ovat ihania, jo niiden nimetkin.Ja minä en ole tykännyt tytöttelystä enään vuosiin, olenkohan ollut murrosikäinen koskaan. Tai ehkä isoäiti voi tuntea taas kuin murkku rajusti, tuskaisesti ja ihanasti. Ja olla luvan kanssa hiukan lapsellinen.
No, Saima Harmajan runot eivät ole lapsellisia. Toivoisin, että julkaistaisiin uusi kokoelma, jossa olisi kaikki runot ja kaikki päiväkirjat myös. Vielä Kirsti Toppari voisi kertoa sisarestaan.

Taottu sydän

Tuskan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen.
Sitä   liekit söi, sen puhdisti tuli,
ja itse kuolema takoi sen.

Niin, elämä: aseellas raskaimmalla
lyö, iske! Enää en murtua voi.
Minun sydämeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

                     Saima Harmaja