Ja kohta taas aamu. Mies katosi, laiteltuaan lähteviä posteja huomenna postiin vietäväksi, ja nyt kuuluu omalaatuinen jyrinä makuuhuoneen suunnasta. Jotkut ne onnistuu nukahtaan välittömästi, kun päänsä tyynyyn laskee. Minä kiehnään tunnin ja kaksi, kunnes nukahdan, jos hyvin sattuu ettei ole mielessä mitään kummallisia. Niin on ollut aina. En tiedä, milloin moinen on alkanut. Jotenkin mukulana ensin luin niin myöhään kuin suinkin ja sitten päässä alkoi oma kerronta. Jossain murrosiän vaiheessa en oikein uskaltanut nukahtaa tai nukuin hyvin pinnallisesti. Se  syy oli selvä, sillä muutaman kerran mummu sai jonkin kohtauksen ja huusi minua apuun. Siinä pimeydessä sitten kipittelin enon puolelle, sillä totta aina juuri silloin oli pimeää. Ja sitten kun lapset oli pieniä, taas nukuin jotain pinta unta, sillä armaani ja lasten isä ei ole kertaakaan herännyt saati ylös noussut lasten takia. enkä kai sitä vaatinutkaan, kun aina ajattelin hänen raskasta työtään ja aikaista ylösnousua. Olisihan se ollut kiva vaikka viikonloppuna nukkua rauhassa. Väliin kun laahasi vastaanhangottelevaa ja itkevää mukulaa hoitopaikkaan sitä ajatteli, että kun nää maailmalle saa, niin sitten nukun. Turhia toiveita, näemmä.

Mulla on sitten huono tuuri noiden koneiden kanssa. Juuri keväällä sain uuden boxin ja nyt se taas simahti. Poika kiikutti sen myyjälle tutkittavaksi. Näin ollen lainaan miehen kannettavaa.

Viime viikolla Hesaan ajettaessa katselin, kuinka paljon värejä löytyy maisemasta, vaikkakin toisenlaisia, kuin aiemmin syksyllä. Järvien ja jokien vesi näytti mustalta silkiltä. Kuuset olivat kuin sateen tumman vihreiksi kirkastamia, ihankuin raskaana kaikesta sateesta. Aina jossain vilahti vielä keltainen puun latvus ylimääräisenä piristeenä.