Sataa vettä. Kohta kait lumet ovat poissa.

Koska tämä on osittain päiväkirjaa, niin kirjoitan myös sään, että sitten voin muistella millaista oikein oli ympärilläni. Osa päiväkirja jutuista kirjataan kirjaan käsin. Ne vaikeimmat ja salaisimmat.

Unta odotellessa tuli mieleeni lapsuuskotini hevoset.
 Ensimmäinen muistonikin liittyy hevoseen, olin silloin kaksi vuotta. Olimme juuri muuttaneet uuteen, vielä keskeneräiseen taloon. Aurinko paistaa kamariin, ikkunasta näkyy kuinka nuorieno ajaa pihaan hevosella, seisoen kärryillä. Minä lähden kohti keittiötä, joka näyttää pimeältä, sillä iltapäivällä aurinko ei paista sinne. Joku avaa hellan luukun.
 Kaima on sen hevosen nimi, joka sitten astuu muistoihini. Pienen kokoinen tummanruskea ja vaaleaharjainen. Ja varsinainen persoona luonteeltaan. Kaima oli ollut sodassa ja kuljettanut ruokaa sotilaille eturintamalle, niinpä se pelkäsi kovaa pauketta ja maitotonkkia. Maantiellä ajettaessa Kaima vaihtoi äkkiä ja vauhdilla tien toiselle puolen, jos vastaan tuli maitolaituri, jossa oli tonkkia. Onneksi siihen aikaan autoliikenne oli kohtalaisen olematonta, muuten olisi saattanut käydä huonosti. Joitakin kertoja Kaima jätti kuskinsa tielle ja tuli yksin kotiin. Eräänkin kerran nuorieno oli kulussa ns. lamuskareellä (reki, jossa jalasten päälle nostettiin laidallinen laatikko, siinä voi istua niin kuski kuin kyytiläinen tai kuljetettavat tavarat), kun jotain sattui ja hevonen nykäisi vauhdilla raviin ja nuorieno putosi reestä laatikon kanssa tielle. Eno kuulemma istui hetken ja ihmetteli, mitä oikein tapahtui. Hevonen juoksi suoraan tallin oven eteen ja vilkuili siinä, että mikä kumma kun ei tulla päästään talliin. Kaima oli kova työhevonen tukkimetsässä ja pelloilla.
Sitten oli Tuula ja Polle hevoset. Toinen oli puunpurija ja toinen katkaisi jalkansa ja oli lopetettava, silloin oli maansuru meillä.
Naapurilla oli upea, iso suomenhevonen valkoisine harjoineen ja häntineen. Rauhallinen hepo viis veisasi sen laitumelle majoja rakentavista mukuloista. Toisen naapurin Varma hevonen olikin erimaata. Tumma ja korskea eläin. Minä pelkäsin mokomaa ja sepä tiesi sen. Minun piti kulkea sen metsikön läpi, missä hevosen laidun oli, päästäkseni likkakaverin tykö. Yritin aina vaihdella polkuja, joita kuljin ja kulkea mahdollisimman hiljaa. Lähes joka kerta tuo hevonen putkahti jostain pensaasta esiin. Kerrankin luulin jo selvinneeni hienosti läpi metsän ja käännyin katsomaan taakseni, niin eikö tuo mokoma kurkista minua puun takaa. Selvästi vahingoniloisen näköisenä se kurkki minua, siis minusta tuntui, että se suorastaan nauroi minulle.
 Siitä olen hiukkasen katkera ettei taata antanut minun ohjastaa hevosta, mutta serkkupoika sai. Hevoset ei meillä kuulunut naisten hommiin.