Isänpäivä. Nuorimmainen tuli perjantaina Typykän kanssa ja lauantaina Muru, Typykän seuraksi. Neidit solahtivat leikkeihinsä jatkaen siitä mihin jäivät pariviikkoa sitten.
Typykkä yritti kuulemma välttää jäbättämistä. Hm. Tarkkana saa olla, että tasa-arvo toteutuu, kaikki tasan molemmille. Lähetin neidit lauantaina ulkoilemaan ja kasasin ulkovaatteita, saappaita, kurakintaita ja avustin pukemisessa. Hiki tuli. Mies kysyi, tuliko nuoruus mieleen. Juu, tuli se. Yksin tässä sähläsin lasten kanssa nyt niinkuin omien lastenkin. Ja puoli tuntia meni, niin nää oli oven takana vettä valuen (lumi oli lähes vettä). Uusi ruljanssi, riisuuntuminen.
Neidit valmistivat liukuhihnalla isänpäivä kortteja. Saimme nauttia myös tanssi esityksistä.

Perjantai-iltana ovikello rimpahti ja oven takana oli oikein hurmaava nuorimies, kylämme kukkakauppiashan se toi kukkalähetystä. Ah, olin vallan otettu, vaikkei kukat minulle olleetkaan, vaan miehelle. Pieniä ne on meikäläisen ilot.
Ja tässä muita iloja kuvattuna.

 

Lehdessä oli juttu eutanasiasta. Minusta oli niin kummallista, että sanaa kuolema taas vältettiin. Siis on syytä selvästi sanoa, että eutanasia tarkoittaa kuolemaa. Ei sieltä sitten enään palata. Perustellaan eutanasiaa syinä sairaus, vanhuus ja että tuntee itsensä tarpeettomaksi. Sairauden ja vanhuuden ymmärrän ja hyväksyn, mutta tuo tarpeettomuus käy vähän yli ymmärrykseni. Ja sitten se  yksi ja tärkein asia - kuka on se, joka tekee päätöksen niiden puolesta, jotka eivät itse siihen pysty. Kuka? Ja entä sairaana ja vammaisena syntyvät? Kenellä on oikeus päättää?

Tuo teksti on käsittämätöntä sotkua, milloin isompaa tai pikkiriikkistä, ei pysy oikein kondiksessa, ei.