Siinä se taas oli. Tunsin kuinka aloin pudota. Alas vinhaa vauhtia, yhä kiihtyvää, vaikka kuinka yritin harata vastaan jaloin, käsin, kynsin.

Putoaminen hidastui, kieppuminen loppui. Päältä olen ehjä, sisältä revitty, hakattu.

Niin se vain käy, jos hetkenkin luulen olevani pinnalla, kuvittelen pikku hiljaa pääseväni tyyneen olotilaan, niin ei- EI. 

Taas tulee isku jostain suoraan päin, en ehdi puolustautua.

Miten vastata lauseeseen, jonka luultu ystävä heittää? ' Miten niin masentunut? Eihän sinulla ole mitään syytä'. 

Tarpeetomia vuosia mustan aukon kanssa. Minulla.

 Taivaalla jonkinlaista valonkajastusta pilvien lomassa -aurinko, kenties. Tuulee, maa lumipeitteessä. Itsenäisyyspäivä.

Kaupungilla olisi sotilasparaati. Ja sitten illalla ilotulitus. Lasten pienenä ollessa ilotulitusta piti mennä katsomaan oli ilma mikä tahansa. Useimmiten satoi lunta tai räntää, mutta mennä piti. Nyt taidan tyytyä polttamaan kynttilöitä ikkunalla. Linnan juhlissa voisi piipahtaa, vilkaista daamien kampauksia ja pukuja (siis, arvostella tyynen rauhallisesti kaikkia, vaikka ääneen, kukaan kun sitä ei kuule jollen äidy karjumaan:).

Miten ihmeessä minulle on kertynyt niin paljon kaikenlaista käsittämätöntä kamaa. Olen hukkua Avotakkojen vuosikertoihin ja postikorttipinoihin, kortteja löytyy mitä kummallisemmista piiloista. Tosin olen aina sanonut, että jätän tavarakasat perikunnan huoleksi, mutta jotain pitää raivata välillä. Yritin diiliä pojan kanssa, josko he ostaisivat omakotitalon. Poika vastasi vaan, että pitää olla sitten laaja vinttikerros ja voihan noita lehtiä käyttää välipohjassa lämmikkeenä. Ei sitten mitään arvostusta, vaikka toinen on kerännyt Avotakkoja yhden kolmekymmentä vuotta . Olisi kyllä se mahdollisuus, vain puoli sanaa ja minjä kiikuttaisi kaiken kirpparille, hänen mukaansa tavaroista luopuminen on niin vapauttavaa. Ihan itekseni ihmettelen vaan, miksi sinnekin perheeseen ilmaantuu aina uusia löytöjä kirppareilta.

Kuvia minun Suomesta.

Tuulee, sataa, on hämärää - pimeää. Siellä täällä tuikkivia valoja näkyy ikkunasta. Mies katsoo elämää Tonavan varsilta. Minä paheeni, tietokoneen, kimpussa.

Oikeastaan halusin vain sanoa teille, jotka ehkä luette tätä, eläkää.

Joka taholla kuulee puhuttavan priorisoinnista, oli sitten kyse terveyden hoidosta tai työelämästä. Nyt sanon teille priorisoikaa nyt ja heti. Älkää luulko, että voitte tehdä asioita viikon, kuukauden päästä, ensi kesänä, seuraavalla lomalla ja mikä hullumpaa eläkkeellä. Ei, ette te voi. Viikon päästä liput teatteriin tai konserttiin on myyty, matkalle lähtö ei onnistukaan, eläkkeenne on niin pieni ettei sillä juuri muuta tee kuin kitkuttaa jotenkin eläkepäivästä toiseen. Joten priorisoikaa nyt ja heti, tehkää vain sitä mitä tosissanne haluatte. Kyllä, kyllä on hoidettava työ, lapset ja omaa terveyttä, mutta turha kuvitella tekevänsä yhtään mitään sitten joskus. Se ei vaan käy niin.

 Sanoo nimim. asiaan perinpohjin tutustunut. 

Jk. siitä huolimatta, mukavaa joulun odotusta.

Sade rummuttaa ikkunalautaa. Liput suruliputuksessa, illalla sitten kynttilöiden sytytys.

Maailmanloppu voi totisesti iskeä. Millainen sitten onkin itsekunkin kohdalla.

Katson mielelläni erilaisia luonto-ohjelmia tv:stä. Yhä useamman eläimen, linnun, kalan tai kasvin ja puun kohdalla toistuu sana uhanalainen, vain muutamia jäljellä. Ja mikä sen on aiheuttanut? Ihminen.

 Kuka vei kauhun ja aseen norjalaiselle saarelle? Ihminen.

Miksi Afrikan mantereella on jatkuva sota ja nälänhätä? Kuka siellä häärää haluten valtaa ja rahaa? Ihmiseksi sanottu, se haluaa kaiken itselleen, muista välittämättä.

 Siitä, että täällä sitä mennään. Tai meneminen on hyvin, hyvin vähäistä. No, joka tapauksessa kevät on tullut, aurinko paistaa ja linnut ne lauleloo.

Eilen oli eduskuntavaalit ja tänään kamala vaikerrus ja maasta muuton uhkailu. Haluaisin vaan tietää moniko vaikertajista jätti äänestämättä. Kävin koululla äänestämässä päivällä ja siellä oli hyvin rauhallista, siis hiljaista. Mitä nyt nuori nainen passia katsoessa kailotti isoon ääneen mun henkilötunnukseni loppuosan. Se oli virhe, se. 

Pitäisi kai suorittaa pääsiäis siivousta, mutta ei kiinnosta pätkääkään. Ehkä imuroin ja jos vaikka Muru poikkeaisi pölyjä pyyhkimään. Hän oli siitä  innoissaan, kiipeili pitkin sohvan selkänojia, että ylettyi kirjahyllyn yläosiin ja motkotti mulle, että 'sä et oo pölyttänyt täältä..'

Ihania nämä neidit ovat. Minun iloni. Viimeksi, kun Typykkä ja Muru olivat yökylässä, heräsin aamuyöllä klo 4.20 ja näin työhuoneessa valot. Ihmettelin ja nousin katsomaan, siellä nämä makasivat vierekkäin ja katsoivat elokuvaa Murun pikku näytöltä. Odottivat kuulemma koska kello on seitsemän ja voivat mennä ulos. Minä totesin, että nyt, valot sammuksiin ja peiton alle.